haaveilen

nyt tuntuu, että mä oon yksin aika onnellinen. nautin yksinolosta ja omasta seurastani ja nautin kun saan tehdä asiat omalla painollani ja juuri siten miten haluan. ja nautin hiljaisuudesta, siitä ettei kukaan muu kolistele keittiössä tai puhu silloin kun haluaisin vain olla puhumatta. ainoat äänet joita kuulen tulee ympäriltä luonnollisina - naapurit kolistelee, muovipussi rapisee parvekkeella tuulen mukana, näppäimistön näpytys kun kirjoitan, oma hengitys, hissi rappukäytävässä.
tuntuu, että kaikki jotenkin sujuu kun olen yksin. mun tekee mieli siivota ja pitää huolta asioista. ja mun tekee mieli tehdä erilaisia asioita. se on hienoa, yksinolo on kun inspiraatio mulle. siksi nautin siitä niin paljon.

mutta en mä haaveile yksinolosta. sillä tavalla siis, että olisin koko elämäni yksin. ei. en halua. vaikka nautin yksinäisyydestä (tietynlaisesta, tiedättehän) ja viihdyn omissa oloissani, kaipaan jotakuta tähän viereen. asun äitin kanssa, mutta erilaista toveria kaipaan. sellaista jonka kanssa voisi jakaa erilaisia asioita kuin mitä äidin kanssa jaetaan. ja kaipaan välillä niin paljon että tuntuu pahalta. haaveilen ihmisestä, en täydellisestä, mutta ihanasta.

yksin ollessa mä haaveilen. suorastaan hukun mun haaveisiin ja olen kuin muussa maailmassa. jossain muualla. jossain haaveiden virrassa joka vie vaan mua mukanaan. se on hienoa.
eilen olin ystäväni luona ja kerroin miten mun elämässä tapahtuu kummallisia asioita. siis todella kummallisia. sellaisia hetkiä jolloin tuntuu kummalta ja epätodelliselta, mutta hienolta ja hyvältä. ne on ainutlaatuisia. ja ystäväni ajatteli sen olevan hienoa. ja se on hienoa, että on tuollaisia ystäviä jotka ajattelee noin.

mä olen tosi onnellinen nyt. vaikka tuntuukin, että jotain puuttuu. mä pystyn elämään vielä ilman sitä, koska tiedän että joku päivä se tulee. ja hei, yksin on hyvä odottaa. ja haaveilla.