-

elämän ihanimpia tunteita on se, kun tuntee että perhoset alkavat kohta lennellä mahassa. ei ne vielä lentele, mutta ainakin teroittelevat jo siipiään.

-

mulla alkaa palaa hermot kouluun ja oikeastaan kaikkeen kiireeseen ja tekemiseen ja omaan laiskuuteenikin. koulun jälkeen mä olen niin väsynyt etten jaksa tehdä mitään muuta kuin vain olla ja istua koneella vaikka tiedän että olisi niin paljon tehtävää. mutta en jaksa. oon liian väsynyt. onneksi kokeet sentään on mennyt ihan hyvin lukematta paljoa mutta silti.
aamut ennen kouluun lähtöä on parhaita. eilen istuin keittiön pöydän ääressä aamuauringon paistaessa pienesti ikkunasta sisälle, söin ruisleipää ja join maitoa suoraan purkista. mietin että tää on se rauhallisin hetki koko päivästä, se oma hetki.

mulla on ollut koko viikon hirveä päänsärky ja se pahenee aina koulussa. mä tiedän sen johtuvan stressistä ja mä todella toivon että tän viikon loputtua stressikin lähtee. ainakaan ei tarvitse enää kouluun mennä, mutta toisaalta töistäkin saattaa aiheutua vaan lisää stressiä kun pitäisi tehdä kahta työtä. mutta mä varmaan stressaan liikaa, ennakoin ja luulen tietäväni miten asiat menee, vaikken tiedä. sen näkee sitten.

oon pakottanut itseni uimaan jo monta kertaa, se rentouttaa ja se saa mut hetkeksi irtautumaan tästä kiireestä. jos sille ei olisi aikaa, en tiedä mitä ihmettä mä tekisin.

lisäksi mua ärsyttää niin paljon kaikki, esimerkiksi tuo älä alistu!-juttu ja jopa jotkut mummot bussissa. tänäänkin yksi mummo valitti jollekin naiselle että tässä on bussiinmeno järjestys, että äläpä ohittele jonossa. onneksi se kuitenkin pelasti ittensä mun silmissä ja bussista jäätyään pyysi siltä naiselta anteeks ja sano että oli aika törkeä. sunnuntainakin joku mummo vaan törkeästi kiilas mun eteen vaikka olin jo menossa bussiin ja sitten se vielä töni sen laukulla mua ja ei edes pyytänyt anteeksi. enkä nyt yleistä mitenkään mummoja mutta oikeasti, pienetkin asiat osaa varsinkin tällaisessa stressissä ja muussa ärsyttää niin paljon että tekisi mieli vaan painaa pää tyynyyn ja huutaa niin kovaa kuin jaksaa.

hermoloma olisi todellakin ihana juttu tällä hetkellä. hermoloma edes hetkeksi. päiväksi, tunneiksi. jotain.

-

mä oon miettinyt niin pitkään milloin tämä päivä koittaa, kuvitellut tilanteen ja pyöritellyt ajatusta mielessäni niin paljon. niin paljon etten enää edes uskonut sen tapahtuvan ollenkaan.
mutta tänään oli sattumien sunnuntai. tänään se tapahtui, ihan yllättäen ihan odottamattomana ihan kevyesti tapahtui ja sai mut aluksi paniikin partaalle.
("mä vihaan nähdä ihmisiä yllättäen, paitsi sellaisia joita näen joka päivä.")

tatuoinnit. tuttu ulkomuoto. ilmeet. liikkeet.
ensireaktio: se on se. karkuun.

en lähtenyt. puolituntia ja lähdin pukuhuoneisiin, lähdin aulaan ja istuin rappusille odottamaan. kaksikymmentä (20) minuuttia odotin. istuin ja nostin pääni aina kun joku käveli toiset rappuset ylös. ja kun huppupää vihdoin käveli ovista ulos, mä ryntäsin perään ja huusin sen nimeä. ja sain tiukan, pitkän halauksen siltä ensimmäisen kerran moneen vuoteen. ja kutsun kahville ja on paljon kerrottavaa. nyt mulla on hämmentynyt olo. oliko tuo unta? hymyilen vain. asioilla on sittenkin tapana järjestyä, vaikka niitä odottaisikin monta vuotta. ja mä olen pirun ylpeä itsestäni, mä uskalsin lähteä perään, mä uskalsin huutaa sen nimeä, mä uskalsin enkä vain paennut tilanteesta niin kuin yleensä teen. mutta ehkä tiesin,että tämä on ainoa mahdollisuus ja ainoa hetki. tämän kuului mennä näin.

ja äitin kasvoille syttynyt hymy ja silmäkulmiin kohonneet kyyneleet saivat mut vielä onnellisemmaksi.
onnellinen elämä. vaikkei aina niin onnellinen olekaan. mutta nyt on.

-

alkaa näkyä taas niitä merkkejä, mitä talven tullessa unohtaa. kevään merkkejä. ne muistaa aina silloin kun kevät on tuloillaan ja nyt se on tuloillaan, tai oikeastaan se on jo lähes täällä.


koira seuraa auringon valoa sen siirtyessä lattian pinnalla eri kohtiin.

skeittarit palaavat.

aurinko lämmittää enemmän kuin ennen.

ihmiset heräävät.

kadut kuivavat eikä tennarit enää kastu kun kävelee helsingin kaduilla.

minä itse herään.


kevät kevät kevät. helsingissä on kevät.
kevään mukana tuli motivaatio. ja hyvät tuulet.

-

äiti on laittanut kynttilöitä palamaan keittiön pöydälle ja mä kuuntelen kentiä nojatuolissa ja mietin miten tykkäänkään ruotsin kielestä. ja ruotsista.
on ihanan leppoisa olo vaikka olenkin kuoleman väsynyt, univelat liikaa tekemistä viimepäivinä kielikylvyt energianpuute. mutta mä olen kotona. koti. nyt kamalan koti-ikävän jälkeen sitä osaa arvostaa niin paljon enemmän.

äsken istuttiin äitin kanssa pöydän ääressä kynttilän valossa. juotiin teetä ja syötiin ruisleipää. puhuttiin unelmien toteuttamisesta ja elämästä. onnellisuudesta. elämän pienistä yksityiskohdista ja vertauskuvista. kuinka yksi puu voisi olla kuin rakastavaiset, jopa sydämen muotoinen. kuinka mä tahdon kirjoittaa kirjaa parvekkeella lämpimän etelätuulen pyöritellessä mun hiuksia ja mä olisin niin inspiroitunut meren turkoosista väristä ja lämpimästä maasta, että mun sormet suorastaan juoksisivat näppäimistöllä.

ilman unelmia ei olisi elämää. eikä mitään.