-

mä oon miettinyt niin pitkään milloin tämä päivä koittaa, kuvitellut tilanteen ja pyöritellyt ajatusta mielessäni niin paljon. niin paljon etten enää edes uskonut sen tapahtuvan ollenkaan.
mutta tänään oli sattumien sunnuntai. tänään se tapahtui, ihan yllättäen ihan odottamattomana ihan kevyesti tapahtui ja sai mut aluksi paniikin partaalle.
("mä vihaan nähdä ihmisiä yllättäen, paitsi sellaisia joita näen joka päivä.")

tatuoinnit. tuttu ulkomuoto. ilmeet. liikkeet.
ensireaktio: se on se. karkuun.

en lähtenyt. puolituntia ja lähdin pukuhuoneisiin, lähdin aulaan ja istuin rappusille odottamaan. kaksikymmentä (20) minuuttia odotin. istuin ja nostin pääni aina kun joku käveli toiset rappuset ylös. ja kun huppupää vihdoin käveli ovista ulos, mä ryntäsin perään ja huusin sen nimeä. ja sain tiukan, pitkän halauksen siltä ensimmäisen kerran moneen vuoteen. ja kutsun kahville ja on paljon kerrottavaa. nyt mulla on hämmentynyt olo. oliko tuo unta? hymyilen vain. asioilla on sittenkin tapana järjestyä, vaikka niitä odottaisikin monta vuotta. ja mä olen pirun ylpeä itsestäni, mä uskalsin lähteä perään, mä uskalsin huutaa sen nimeä, mä uskalsin enkä vain paennut tilanteesta niin kuin yleensä teen. mutta ehkä tiesin,että tämä on ainoa mahdollisuus ja ainoa hetki. tämän kuului mennä näin.

ja äitin kasvoille syttynyt hymy ja silmäkulmiin kohonneet kyyneleet saivat mut vielä onnellisemmaksi.
onnellinen elämä. vaikkei aina niin onnellinen olekaan. mutta nyt on.